Verhottu asekauppa

Verhottu asevientipolitiikka

Joulukuussa 2011 Suomi myönsi luvan viedä 36 kehittynyttä Nemo-kranaatinheitinjärjestelmää Saudi-Arabiaan. Asekaupasta oli siihen mennessä keskusteltu julkisuudessa useita kuukausia mikä ei ole normaalia vientiprosessissa. Vastakkain oli asetettu demokratia ja ihmisoikeudet sekä työllisyys sekä puolustusvoimien sotateollinen tuotantokyky.

Saudi-Arabian asekauppa osoitti, kuinka asevientilupaprosessi rakentuu näennäiselle avoimuudelle. Valtioneuvosto päätti luvan myöntämisestä, puolustusministeriö julkaisee EU:n vaatiman vuosittaisen tilaston, ja kaikki vientiluvat ovat julkisia asiakirjoja.

Kauppa tuli julkisen keskustelun piiriin toukokuussa 2011, kun SaferGlobe Finland paljasti kohdemaan tutkivassa jutussaan yhteistyössä toimittaja Jouko Hurun kanssa. Seuraavaksi siitä uutisoi A-Studio ja lopulta se päätyi Helsingin Sanomien presidentinvaalitenttikysymykseksi. Kaupan juuret olivat kuitenkin paljon kauempana.

Vuosien valmistelut

Yhdysvaltain puolustushallinto ilmoitti kongressille heinäkuussa 2006 aikeestaan solmia miljardien dollarien asekauppa Foreign Military Sales -ohjelman puitteissa Saudi-Arabiaan. FMS-ohjelman kautta tarjotaan maan liittolaisille, ystäville sekä kansainvälisille organisaatioille mahdollisuus ostaa saman standardin mukaisia aseita kuin Yhdysvaltojen asevoimat itse käyttävät. Maaliskuussa 2009 kanadalainen General Dynamics Land Systems (GDLS-C) vahvisti saaneensa 724:n panssariajoneuvon tilauksen osana Yhdysvaltojen FMS-asekauppaa. Loppuasiakasta ei julkistettu.

Patria tuli mukaan FMS-kaupan valmisteluun vuonna 2008. Silloin se sai lupia Nemo-kranaatinheitinjärjestelmien esittelyä varten Kanadaan, Yhdysvaltoihin ja Saudi-Arabiaan.

Kaksi vuotta myöhemmin, syyskuussa 2010, se tiedotti saaneensa Yhdysvalloista aiesopimuksen. Myöhemmin syksyllä se vahvisti solmineensa FMS-alihankintasopimuksen kanadalaisen GDLS-C:n kanssa 36:n Nemo-kranaatinheitinjärjestelmästä. Loppuasiakkaan kerrottiin olevan joku kolmas maa. Tämän jälkeen se sai uuden luvan viedä Nemoja testeihin Yhdysvaltoihin. Patria haki koko kaupalle vientilupaa vasta noin vuosi aiesopimuksen solmimisen jälkeen. Mitä tämä kertoo?

Vientiluvista vastaava puolustusministeriö kertoo, ettei esittely- ja testivientilupien myöntäminen indikoi lopullisen vientiluvan myöntämistä. Tämä asettaa yritykset epävarmaan tilanteeseen, koska käytännössä ne voivat valmistella kauppaa jo paljon ennen sopimuksen solmimista.

Patrian kauppaa oli valmisteltu ainakin kolme vuotta. Sen takia yritykselle on varattu mahdollisuus hakea ennakkoon ulkoasiainministeriöstä ulko- ja turvallisuuspoliittista lausuntoa. Ministeriö muistuttaa, että se ei sido heidän lopullista päätöstä, koska tilanne voi muuttua ennakkolausunnon ja lopullisen vientilupaan annettavan lausunnon väliin jäävänä aikana.

Nytidin mukaan Patria ei ollut hakenut ennakkolausuntoa. Se vaikuttaa omituiselta, koska miksi yritys laittaisi kolmen vuoden ajan rahaa Nemojen ja henkilöstön kuljettamiseen ympäri maailmaa? Solmisiko se kauppasopimuksen vuosi ennen vientiluvan hakemista? Ottaisiko se riskin 95 miljoonan euron arvoisen vientiluvan saamisesta?

Nurinkurinen päätöksentekoprosessi

Nykyinen asevientilupaprosessi asettaa päättäjät hankalaan asemaan. Vielä keväällä 2011 he eivät voineet kommentoida asiaa, koska mitään vientilupahakemusta ei ollut. Jossain vaiheessa hakemus oli, mutta sen olemassaolosta ei saanut kertoa, koska hakemukset ovat lain mukaan salaisia. Ministerit joutuivat vaikenemaan ja kommentoivat Suomen asevientipolitiikkaa hyvin yleisellä tasolla.

Valtioneuvosto päätti vientiluvasta 15. joulukuuta 2011. Neljä äänesti vastaan ja loput ministerit kannattivat kauppaa. Nuijaa kopauttamalla vientilupa myönnettiin. Nyt ministerit saattoivat kirjoittaa blogeja ja avata haastatteluissa asiaan liittyvää politiikkaa. Vientiluvan kannalta tällä kaikella ei ollut enää merkitystä. Se oli myönnetty, ja sen peruuttaminen on vaikeaa.

Nykyinen asevientilupaprosessi on päätöksenteon kannalta nurinkurinen. Patria valmistelee kahden valtion kanssa mittavaa asekauppaa vuosia, mutta suomalaisten päättäjien kantaa siihen kysytään vasta, kun kranaatinheittimiä ollaan ahtaamassa laivaan.

Jos valtioneuvosto olisi antanut kielteisen päätöksen, olisi Yhdysvalloissa ja Saudi-Arabiassa jouduttu kysymään onko valtioiden välisissä suhteissa ongelmia? Eikö valtionyhtiö toimikaan Suomen valtionjohdon päätösten mukaan? Eikö vienninedistämismatkoilla mukana olleiden ministerien ja kenraalien läsnäolo tarkoittanutkaan Suomen olevan kaupan takana?

Ulospäin vaikuttaa siltä, että päätökset tehdään valtioneuvoston ulkopuolella. Tässä menettelyssä parlamentaarinen ulko- ja turvallisuuspoliittinen keskustelu sivuutetaan. Mistä sitten olisi pitänyt keskustella?

Puntarissa ensi näkemältä vastakkaiset edut

Asekauppa on tasapainoilua globaalin rauhan ja vakauden sekä viejän omien sotilas-taloudellisten etujen välillä. Katsotaan ensiksi globaalia näkökulmaa.

Saudi-Arabia on yksi maailman vähiten demokraattisia maita. Siellä ei ole parlamenttia, ja maata hallitsee kuningasperhe yksinvaltaisesti, poliittiset puolueet sekä ammattiyhdistysliike ovat kiellettyjä, kokoontumis- ja yhdistymisvapautta ei ole. Viranomaisten harjoittaman kidutuksen on raportoitu olevan toistuvaa, ja kuolemanrangaistus on käytössä yleisesti. Lisäksi Saudi-Arabia on asein tukahduttanut oman maansa šiiamuslimien mielenosoituksia, tulittanut tykistöllään Jemenin kapinallisia sekä lähettänyt joukkojaan kukistamaan Bahrainin demokratiaa vaatineita mielenosoituksia arabikevään yhteydessä vuonna 2011.

Kranaatinheitinkauppa tuo esille erään puolustustarviketeollisuuteen liittyvän keskeisen ongelman, riippuvuuden kyseisen teollisuushaaran taloudellisesta ja työllistävästä vaikutuksesta. Sotateollisuus on murroksessa, sillä monet länsimaat uudistavat voimakkaasti puolustusvoimiensa rakennetta ja supistavat niiden kokoa. Kappalemääräinen kysyntä pienenee myös, koska teknologinen kehitys kasvattaa yksittäisen sotatuotteen tehokkuutta. Kotimaisten myyntien ja turvalliseksi arvioitavien läntisten vientimaiden jäädessä vähäisiksi on kannattavuutta haettava muilta markkinoilta. Kauppa on Patrialle merkittävä, sillä yhteistyö Yhdysvaltojen puolustusministeriön kanssa saattaa olla portti Yhdysvaltojen puolustustarvikemarkkinoille ja uusiin FMS-hankkeisiin.

Ulkopolitiikan alistaminen kauppa- ja työllisyyspolitiikalle kaventaa mahdollisuuksia harjoittaa asevientien kohdalla arvopohjaista ulkopolitiikkaa, josta Suomen hallitusohjelma puhuu. Seurauksena teollisuus, jonka tehtävänä on auttaa sotilaallisen turvallisuuden ylläpitämisessä Suomessa, vie aseita alueelle, jolla ne ovat omiaan horjuttamaan turvallisuutta ja vakautta.

Arabikevään kansannousuissa useat valtiot käyttivät EU-maista lähtöisin olevia aseita mielenosoitusten tukahduttamiseen. Tämänkaltaiset viennit saattavat horjuttaa myös Euroopan turvallisuutta. Seurauksena voi olla noidankehä, jossa viennit lisäävät turvallisuusuhkia, joihin on reagoitava tavalla tai toisella. Asekauppa paljastaa Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan johtolangan olevan edelleen perinteisen realistisen koulukunnan määrittämää: valtio määrätköön itse miten se sisäiset asiansa järjestää. Kansainvälinen ihmisoikeuslainsäädäntö jäi varjoon.

Vaikeat omat säännöt

Suomi ei ole ainut EU-maa, joka on myynyt aseita Saudi-Arabiaan ja jossa on ajauduttu sisäpoliittiseen debattiin aiheesta. Syyskuussa 2011 Saksan liittokansleri Angela Merkel selitti panssarivaunukauppoja Saudi-Arabian kanssa siten, että Saksa toivoo tulevaisuudessa kumppanivaltioiden ottavan enemmän vastuuta alueellisen rauhan ja vakauden ylläpitämisessä. Julistuksessa on kaikuja vastatuulessa olevan Afganistanin kriisinhallintaoperaation opeista: interventiot ulkomailla eivät välttämättä kykene tuomaan rauhaa. Samalla julistus alleviivaa perinteistä turvallisuusnäkemystä: turvallisuus luodaan asein ja sitä luovat valtiot. Mutta, sekä aseet että valtio voivat olla osa ongelmaa. Valtio, joka rikkoo ihmisoikeuksia, samalla sahaa oksaa oman vakautensa alta, kuten monissa Arabikevään valtioissa on huomattu. Aseet voivat lisätä alueellista epäluottamusta, kuten Persianlahden alueella tälläkin hetkellä tapahtuu. Osa ongelmaa onkin ulko- ja turvallisuuspoliittinen ajattelu.

Kreikan tukipakettien yhteydessä Suomikin on vaatinut euron pelisääntöjen noudattamista. EU:n yhteisiin pelisääntöihin kuuluu myös aseviennin yhteinen kanta. Valitettavasti sen toteuttaminen on kokonaan jäsenvaltioiden omissa käsissä ja näin usein myönnetään vientilupia, jotka ovat mahdollisesti kyseenalaisia. Suomen – ja esimerkiksi Saksan toiminta – aseviennin suhteen muistuttaakin rusinoiden poimimista pullasta. Molemmat korostavat euron pelisääntöjen noudattamisen tärkeyttä, mutta vesittävät yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan pelisääntöjä.

Kokonaisuutena kranaatinheitinkaupassa voittopuolelle laskettakoon suomalaisen aseteollisuuden menestys sekä pienoinen työllistävä vaikutus. Tappiopuolelle jäävät ihmisoikeudet, EU:n lainsäädäntö ja yhteiset pelisäännöt, yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka, laaja-alainen turvallisuusajattelu sekä monenkeskinen toiminta rauhan ja vakauden ylläpitämiseksi – juuri ne asiat, jotka Suomen hallitusohjelmaan on ulkopolitiikan tavoitteisiin kirjattu.

 

Jarmo Pykälä ja Timmy Trümpler
Kirjoittavat ovat SaferGlobe Finlandin tutkijoita. Teksti perustuu heidän toimittamaansa Suomen asevienti 2011 raporttiin. Sen löytyy osoitteesta www.saferglobe.fi

cialis suomi24 cialis netistä turvallisesti